Aloitin sitten tänään tämän blogin kirjoittamisen. Ehkä omista tunteista kirjoittaminen on helpompi tama tyhjentää mieltä kuin puhuminen, kuuntelijaakaan kun ei enään ole.                                                 Muutin uudelle paikkakunnalle tuntematta periaatteessa ketään itseni ikäistä. Kun on tottunut asumaan samanhennkisten ihmisten kanssa soluasunnossa melkein vuoden ajan, on vaikea sopeutua uudestaan normaalin perhe-elmään. Eikä sekään helpota elämää ettei asuinperheeni ole edes oma. Asun sukulaisteni asunnossa vuokralla, tulin siis kesken kaiken heidän jo valmiiseen perheeseensä.                                        Tällä hetkellä minusta tuntuu ettei minulla ole oikeastaan yhtään oikeaa ystävää jolle voisin puhua tai jonka kanssa voisin viettää aikaa. Ne kaikki ovat jääneet taakseni. Kesäloman aikana on yllättävän vaikeaa solmia uusia ihmissuhteita pienessä paikkakunnassa. Ehkä tilanne helpottuu koulujen alkaessa kun kaikki ihmiset ovat uusia ja luokkatovereihin tutustuminen on enemmänkin velvollisuus kuin valinta. Normaalisti olen kyllä erittäin sosiaalinen ihminen, ystäväpiirini ovat aina olleet todella suuret. Tämän kaltainen muutos saa minut masentumaan helposti. Kotielämäkään ei ole helppoa, yksi sukulaisistani luulee olevansa jonkinlainen terapeutti huutaessaan minulle pää punasena ettei hänen mielenterveytensä kestä minun näkemistäni ja että olen puoliksi psykopaatti. Se on aika kova pala kaltaiselleni 16-vuotiaalle tytölle joka on juuri kokenut suhteellisen suuren elämänmuutoksen. Ehkä koitan vain suodattaa näitä puheita ja hoitaa asiani kuntoon tavalla tai toisella. Pitää vain uskoa ja toivoa että kaiken tämän synkän harson takana jossain odottaa onni.